Asuntopolitiikka koskettaa kaikkia suomalaisia riippumatta siitä, onko henkilökohtainen varallisuus kiinni seinissä vai ei. Asumisen kulut, kuten vuokra, vastikkeet, sähkö- ja vesilaskut ovat kotitalouksien suurin menoerä.
Asuntopolitiikalla palvellaan ja sovitetaan yhteen hyvin monia tarpeita. Kerrostalossa asuu 48 prosenttia suomalaisista, omakoti- tai paritaloissa 37 prosenttia. Omistusasuminen on yleisin asumismuoto (61 %). Vuokralla-asuminen on tyypillisintä nuorilla aikuisilla. Kolme viidestä alle 40-vuotiaasta asuu vuokralla. 47 prosenttia asuntokunnista oli vuonna 2023 yhden ihmisen kotitalouksia. Työmatkat ovat ajallisesti pidempiä tiheään asutuilla kaupunkiseuduilla – erityisesti Uudellamaalla – kuin harvaan asutuimmilla alueilla. Keskimääräinen yhdensuuntaisen työmatkan kesto on 23 minuuttia.
Asumiseen kytkeytyy tiiviisti myös joukko visaisia yhteiskunnallisia haasteita, kuten työmarkkinoiden kohtaanto-ongelma, kohtuuhintaisen asuntokannan puute kasvukeskuksissa tai segregaatio. Asuntopolitiikassa on tulevaisuudessa huomioitava yhä vahvemmin myös ilmastoystävällisyys, rakennusten täyden elinkaaren hyödyntäminen, energiaratkaisut, materiaalien uudelleenkäyttö ja kierrätys.
Asuntopolitiikassa sovitetaan yhteen useiden eri tahojen linjauksia. Kunnat vastaavat kaavoituksesta. Valtiolla on ohjausvaltaa maankäytön, asumisen ja liikenteen sopimuksin. Valtion tukeman asuntorakentamisen keskuksella on oma roolinsa valtion asuntopolitiikan toimeenpanossa, asumisen kehittämisessä ja rakentamisen suhdanteiden tasaajana. Rakennusalan toimijat vaikuttavat omien intressiensä pohjalta.
Työn perässä muuttaminen Suomessa vähenee. Taustalla vaikuttavat pitkälti juuri asuntomarkkinoihin liittyvät syyt. Asumisen hintatason valtavat erot alueiden välillä luovat merkittävän esteen muuttoliikkeelle. Muuttotappioalueilta on vaikea lähteä töihin muualle, jos asuntoa ei saa myydyksi lähtöpaikkakunnalla ja uudella työpaikkakunnalla asumisen hinta on korkea. Muuttamista on helpotettava veroratkaisuin ja myyntitappio on voitava vähentää ansiotuloverotuksessa myyntivoiton tapaan. Kohtuuhintaisten asuntojen rakentamista on kiihdytettävä erityisesti siellä, missä työpaikat ovat. Tämä edellyttää kunnilta halua kaavoittaa riittävästi tontteja kohtuuhintaiseen asuinrakentamiseen.
Oikeus kohtuuhintaiseen asumiseen
Suomen asuntopolitiikan kulmakivi ja menestystekijä on ollut vapaarahoitteisen ja valtion tukeman asuntotuotannon yhdistelmä. Se avulla on pystytty hillitsemään asumisen hintaa ja ennaltaehkäisemään segregaatiota. Alueelliset asuntomarkkinat vaikuttavat voimakkaasti työmarkkinoihin asuntojen tarjonnan ja hintojen kautta. Kohtuuhintaisen asuntotuotannon ja asuntokannan merkitys alueiden elinvoimaa ylläpitävänä työvoiman liikkuvuuden edistäjänä on suuri.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2022 pienituloisimman viidenneksen kulutusmenoista 56 prosenttia meni asumiseen ja ruokaan. Pelkän asumisen ja energian osuus pienituloisten kotitalouksien kulutusmenoista oli 39 prosenttia. Kasvukeskusten pienituloisilla asukkailla tilanne on vielä haastavampi. Kun asuminen vie liian suuren osan pieni- ja keskituloisten tuloista, hintataso muodostaa merkittävän työllisyyden pullonkaulan. Työn perässä muuttaminen onkin ollut Suomessa laskussa, ja kehityksen taustalla ovat asuntomarkkinoihin liittyvät syyt. Pienipalkkaisimpiin töihin on vaikea löytää osaavaa työvoimaa, koska elintaso jää kohtuuttoman alhaiseksi.
Asuntojen kysynnän ja tarjonnan epätasapaino-ongelmaa on ratkottava eri lääkkein kasvukeskuksissa ja väestöä menettävillä alueilla. Riittävästä asuntorakentamisesta on pidettävä huolta niin nousu- kuin laskusuhdanteessa työllisyysasteen nostamiseksi. Kaavoittamisella ja kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen rakentamisella vastataan nykyistä paremmin kasvukeskusten työvoimatarpeeseen tulevaisuudessa. Kaavoitus- ja rakennusvalvonnan sekä kiinteistönmuodostuksen osaajien kouluttamisella ympäri maan varmistetaan maankäytön ja kaavoituksen asiantuntijoiden saatavuus ja lupaprosessien sujuvuus. Yhtälössä oma roolinsa on kunnilla kaavoituksen suhteen, valtiolla maankäytön, asumisen ja liikenteen sopimuksin sekä Valtion tukeman asuntorakentamisen keskuksella valtion asuntopolitiikan toimeenpanijana, asumisen kehittäjänä ja rakentamisen suhdanteiden tasaajana.
Add accordion items from block settings or by switching to edit mode.
Kohtuuhintaisen asumisen tueksi:
- Valtion on tuettava jatkossakin kohtuuhintaisen vuokra-asuntokannan rakentamista riittävällä määrällä korkotukilainavaltuuksia
- Kuntien tulee aktiivisesti kaavoittaa tontteja asuinrakentamiselle ja valtion tukemalle asuntotuotannolle
- Lupaprosessien tulee olla nopeita ja sujuvia
- Kiinteäkorkoiset lainat toimisivat rakentamisessa puskureina yli suhdannevaihteluiden.
Segregaation hillintä kaipaa tuekseen monipuolisia keinoja
Alueellinen eriytyminen eli segregaatio on erityisesti isoimpia kaupunkiseutuja koskettava haaste. Alueellisella eriytymisellä kuvataan tilannetta, jossa taustoiltaan samankaltaiset ihmiset kasaantuvat tietyille asuinalueille. Näin voi käydä esimerkiksi sosioekonomisen aseman, tulotason tai etnisen alkuperän, kielitaustan ja kansallisuuden suhteen.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen analyysin mukaan erityisesti Helsingin, Tampereen ja Turun seuduilla on nähtävissä voimistuvaa alueellista eriytymistä. Turun seudulla esimerkiksi suomalais- ja ulkomaalaissyntyisten asuinpaikat ovat eriytyneet. Helsingin seudulla taas erityisesti suurituloisten asuinpaikat ovat eriytyneet.
Segregaatio voi olla yhteiskunnallisesti haitallista, jos siihen liittyy lieveilmiöitä. Eriytyneillä alueilla asuville voi muodostua heikon kehityksen kehiä ja toisaalta alueellinen eriytyminen voi näkyä esimerkiksi rikostilastoissa. Suomalaisten kokemusmaailmojen eriytyminen voi pitemmällä aikavälillä tarkoittaa todellisuuksien eriytymistä, mikä taas on omiaan heikentämään yhteiskunnallista eheyttä. Tutkimuksessa on havaittu niin sanottuja naapurustovaikutuksia, joilla on merkitystä erityisesti lapsille.
Alueellisessa eriytymisessä keskeisiä ovat kaupunkien sisäiset muuttoliikkeet. Tulotason nousu lisää muuttoalttiutta pienituloisilta alueilta. Maahanmuuttajataustaiset muuttavat suomalaissyntyisiä harvemmin pienituloisilta alueilta, mutta kantasuomalaisten tavoin suunta on kasvukeskuksiin. Segregaatioon vaikuttamiseen kaivataankin useiden politiikkalohkojen yhteistyötä. Esimerkiksi työllisyys- ja koulutuspolitiikalla on ilmiselvä rooli hyvinvoinnin kehittämisessä kaupunki- ja asuntopolitiikan lisäksi.
Segregaation ehkäisemiseksi on hyödynnettävä eri politiikkalohkoja esimerkiksi kokeilujen toteuttamisessa. Toisaalta kokeilujen vaikutukset näkyvät yleensä pitkällä aikavälillä, kun tuloksia tarvittaisiin jo eriytyneissä kaupungeissa heti. Alueellisen eriytymisen estämiseen tarvitaankin myös ennaltaehkäiseviä keinoja.
Segregaation hillitsemiseksi on:
- Kehitettävä pitkäjänteistä kaupunkipolitiikkaa, jossa kiinnitetään huomio erilaisiin eriytyneisiin alueisiin ja lisätään eriytyneiden alueiden houkuttelevuutta. Houkuttelevuutta tukevat esimerkiksi liikennöintiä parantavat kehityshankkeet, rakennushankkeet ja julkiset kehityshankkeet.
- Jatkettava sekatalojen kokeilemista sekoittavan asuntopolitiikan välineenä. Sekataloissa on sekä omistusasuntoja että esimerkiksi kunnan vuokra-asuntoja.
- Hyödynnettävä koulutuspolitiikkaa. Positiivisen diskriminaation rahoitusta ja oppilaaksiottoalueita on tarkasteltava segregaation hillitsemiseksi.
- Työvoimapolitikkaa on kehitettävä myös segregaation näkökulmasta esimerkiksi käynnistämällä paikallisia työllistämisohjelmia tai työllisyyden kohentamiseen tähtääviä ohjelmia.
Monipuolinen veropolitiikka
Suhdanteista riippumattoman kiinteistöveron tuotto sopii hyvin peruspalveluiden rahoittamiseen. Kiinteistöjen verotus on tehokas ja ekonomistien suosima keino hankkia verotuloja. Kiinteistöveron tuottoa on mahdollista lisätä nostamalla alarajaa ja poistamalla yläraja. Näin kunnat saisivat lisätuloja. Erityisesti rakentamattoman tonttimaan kiinteistöveroa on syytä korottaa vauhdittamaan asuntorakentamista suurimmilla kaupunkiseuduilla.
Varainsiirtoveron tuotto on noin 800 miljoonaa euroa, mutta se vaihtelee vuosittain huomattavasti esimerkiksi suhdannevaihteluiden vuoksi. Suurin osuus varainsiirtoverosta kertyy asunto- ja kiinteistökaupasta. Varainsiirtoverolla on vaikutuksia työvoiman liikkuvuuteen. Petteri Orpon hallitus alensi kiinteistöjen ja rakennusten varainsiirtoveroa neljästä kolmeen prosenttiin ja asunto- ja kiinteistöosakkeiden varainsiirtoveroa kahdesta 1,5 prosenttiin vuonna 2024. Toimien vaikutuksia työvoiman liikkuvuuteen on arvioitava.
Asuntomarkkinat ovat eriytyneet ja ensiasunnon ostajien keski-ikä noussut. Ensiasunnon ostajat olivat aiemmin vapautettuja varainsiirtoverosta. Tällä haluttiin helpottaa ensiasunnon ostajien pääsyä asuntomarkkinoille, joille erityisesti nuorilla on haasteita päästä. Orpon hallitus kuitenkin purki vapautuksen varainsiirtoverosta vuonna 2024. Ensiasunnon ostajat ovat usein nuoria, joiden pääsyä asuntomarkkinoille olisi syytä jatkossa helpottaa palauttamalla vapautus varainsiirtoverosta.
Oma vakituinen asunto on verovapaa luovutusvoitosta kahden vuoden asumisen jälkeen, mutta se hyödyttää lähinnä kasvukeskuksissa asuvia, nousevista asuntohinnoista hyötyviä henkilöitä. Muuttotappioalueilla asuntojen hintakehitys voi olla pitkään negatiivista. Oman vakituisen asunnon hinnan laskusta pitäisi voida hyötyä verotuksellisesti samalla tavoin kuin asuntohintojen nousustakin. Asunnon myyntitappio tulisi voida vähentää ansiotuloverotuksessa. Se parantaisi liikkuvuutta ja tasaisi varallisuuseroja.
Verokannustin on mahdollista järjestää esimerkiksi alijäämähyvityksellä. Näin asunnon myyntitappiosta aiheutunut pääomatulojen alijäämä voidaan hyödyntää ansiotulojen verotuksessa. Tappioista voisi vähentää pääomatulojen veroprosentin verran (30 %) suoraan ansiotuloista maksettavista veroista samaan tapaan kuin kotitalousvähennyksessä. Nykyisin alijäämähyvityksen enimmäismäärä on 1 400 euroa vuodessa, ja sitä korotetaan 400 euroa yhden lapsen ja 800 euroa kahden tai useamman lapsen tapauksessa. Alijäämähyvityksen enimmäismäärää on myös mahdollista nostaa.
Veropolitiikan keinovalikoima:
- Kiinteistöveron alarajan nosto ja ylärajan poisto
- Rakentamattoman tonttimaan kiinteistöveron korotus
- Ensiasunnon ostajat vapautettava varainsiirtoverosta
- Asunnon myyntitappioon verokannustin
Rakentaminen ja kestävä kehitys
Asuinrakentamiseen ja asuntopolitiikkaan vaikuttavat jatkossa yhä enemmän ilmastonmuutos ja kestävän kehityksen periaatteet. Vähähiilisyys, kiertotalous, energiatehokkuus ja rakennuksen elinkaari vaikuttavat esimerkiksi toimialan kustannuskilpailukykyyn, materiaalitarpeisiin, osaamisvaateisiin ja arvoketjuihin.
Rakennussektori on globaalisti merkittävä kasvihuonepäästöjen aiheuttaja ja luonnonvarojen kuluttaja. Kiertotalous ja energiatehokkuusdirektiivit luovat rakennusalalle uusia mahdollisuuksia hillitä ilmastonmuutosta, parhaille tuotteistajille ja osaajille se luo uusia markkinoita. EU:n asettama uusien rakennusten nollapäästöraja tulee voimaan vuonna 2030 ja koko rakennuskannan hiilineutraaliustavoite vuonna 2050.
Uusien rakennusten rinnalla korjausrakentaminen ja materiaalien uusiokäyttö lisääntyvät. Myös uudisrakentamisen suunnittelu nykyistä paremmin alueellinen tarve, asuntokannan sekoittaminen, pitkäikäisyys ja korjattavuus huomioon ottaen tukee rakentamisen kestävyyttä. Jo rakennusvaiheessa on otettava huomioon se, että rakennusosat ja -materiaalit voidaan käyttää uudelleen tai kierrättää. Rakentamisessa on hyödynnettävä mahdollisimman paljon jo kierrätettyjä materiaaleja.
Puun käyttöä rakentamisessa on tuettava vahvemmin, sillä puurakennuksen päästöt ovat noin 30 prosenttia pienemmät kuin betonirakennuksen. Puurakennus myös varastoi hiiltä jopa kuusikymmenkertaisesti betonirakennukseen verrattuna. Puurakentamisen lisääminen nostaa myös puuteollisuuden arvonlisää ja tukee rakennusalan kehitystä. Puurakentamista Suomessa on tuettava eri keinoin, kuten kaavoitukseen, rakennusalaa koskevaan Ilmastolainsäädäntöön ja puurakennusosaamiseen panostamalla. Myös puurakentamiseen liittyvää tiedotusta on lisättävä.
Vanhojen asuntojen korjausrakentaminen ja muiden kuin asuinrakennusten saneeraaminen asuntokäyttöön ovat hyviä tapoja vähentää asumisen hiilijalanjälkeä. EU:n energiatehokkuusdirektiivi luo jo nyt kannusteet remontoida asuinrakennuksia energiatehokkaammiksi. Tätä voidaan tehostaa omalla lainsäädännöllä ja kotimaisilla asumisen energiatuilla.
40 prosenttia kaikesta käyttämästämme energiasta kuluu rakennuksiin. Rakennusten energiatehokkuudella on siis merkittävä vaikutus hiilidioksidipäästöihin ja energiankulutukseen. Rakennusmateriaaleilla ja -tekniikalla voidaan vähentää lämpöhävikkiä ja lämmityksen tarvetta. Se voi nostaa rakentamisen hintaa, mutta pienentää asumis- ja käyttökustannuksia. Energiatehokkuus on erityisesti energian hinnan vaihteluissa tärkeä asumisen hintatasoa säätelevä tekijä tuodessaan vakautta kuluihin.
Myös rakennusten elinkaarta pidentävillä materiaali- ja teknisillä valinnoilla voidaan vähentää päästöjä, kun asuntojen käyttöikä kasvaa. Nämä valinnat kasvattavat asumisen hintaa, joten ne ovat osin ristiriidassa yleisen pyrkimyksen kanssa saada kevennettyä asumisen kustannuksia. Korjausrakentaminen on ollut Suomessa nollakasvussa. Vanhan rakennuskannan korjaamista vauhdittavat toimet tukisivat rakennusalaa haastavan suhdanteen yli ja työllistäisivät taantumassa rakennusalan osaajia. Korjausrakentamista voidaan tukea lisäämällä korvausavustusten määrää sekä kuntien ja kaupunkien panostuksilla korjausrakentamiseen.
Kestävän rakentamisen tueksi:
- Rakennuksen koko elinkaari on otettava huomioon jo rakennusvaiheessa
- Rakennusmateriaalien kierrätystä on tehostettava
- Korjausrakentamista on lisättävä
- Tarvitsemme panostuksia puurakentamiseen niin kaavoituksen, lainsäädännön kuin puurakennusosaamisen kautta